Pyöräliikenneverkko

Toimivan pyöräily-ympäristön suunnittelu lähtee pyöräliikenneverkon määrittämisestä. Tarkoituksena on järjestellä pyöräliikenteen infrastruktuuria liikkumistarpeiden ja vallitsevien olosuhteiden mukaan. Tavoitteena on löytää tasapaino kulkuyhteyksien käytön, liikenteellisen funktion ja rakenteellisten järjestelyjen välille. Samanaikaisesti tulee pyrkiä luomaan johdonmukaista liikenneympäristöä ja tunnistettavia katuluokkia. Tämä edellyttää liikenneympäristön tarkastelua kokonaisuutena, kaikkien liikennemuotojen osalta.

Verkkosuunnittelun lähtökohta on luoda edellytykset polkupyörän käytölle arkisena kulkuvälineenä. Tavoite ei ole rakentaa pyöräteitä, vaan kehittää pyöräilyolosuhteita ja parantaa liikenneturvallisuutta kokonaisvaltaisesti sekä sovittaa pyöräilyä ja muuta liikennettä yhteen koko katuverkon laajuudessa. Vaihtoehtona on sopeuttaa pyöräilyä muuhun liikenteeseen (esim. erillisellä pyörätiellä) tai sopeuttaa muuta liikennettä pyöräilyyn (liikenteen rauhoittaminen).

Pyöräliikenneverkkoon lukeutuvat kaikki erilliset pyörätiet sekä kadut ja tiet, joilla on saavutettavuusmielessä merkitystä. Rakennetussa ympäristössä tämä tarkoittaa käytännössä lähes kaikkia pyöräilijöiden käytettävissä olevia julkisia kulkuyhteyksiä. Tavoitteena on, että polkupyörällä voi siirtyä mahdollisimman helposti kaikkiin olennaisiin määränpäihin.

Verkkohierarkia

Pyöräliikenneverkko jakautuu karkeasti ottaen kahteen tasoon:

• Perusverkko käsittää taajama-alueella naapurustotason yhteydet eli käytännössä kaikki katu- ja muut yhteydet, joilla pyöräilijöillä on tarve liikkua. Rakentamattomassa ympäristössä perusverkko käsittää keskeisiä toimintoja yhdistävät kulkureitit.
• Pyöräreitit yhdistävät aluekeskuksia ja kaupunginosia toisiinsa ja muodostavat yhteydet alueen sisällä oleviin toimintoihin.

Pyöräreitit jaetaan edelleen kahteen funktionaaliseen luokkaan, pääpyöräreitteihin ja muihin pyöräreitteihin. Pyöräliikenneverkko koostuu siten pääpyöräreiteistä, muista pyöräreiteistä sekä perusverkkoon kuuluvista muista yhteyksistä (kuva 3). Helsinki on nimennyt pyöräliikenteen laatukäytävät baanoiksi. Baanat ovat verkkohierarkian mielessä pääreittejä.

Pääpyöräreitit ja muut pyöräreitit muodostavat pyöräliikenneverkon rungon, jonka tehtävä on taata pyöräliikenteelle korkea palvelutaso saavutettavuuden, mukavuuden ja liikenneturvallisuuden kannalta. Pyöräreitin luokittelu pääpyöräreitiksi riippuu sekä käyttömäärästä että reitin sijainnista verkostossa. Pääpyöräreiteillä on sijainti huomioiden aina paljon pyöräliikennettä. Baanat ovat pyöräliikenteen valtaväyliä, ja ne suunnitellaan ensi sijassa palvelemaan pitkämatkaista ja nopeavauhtista pyöräilyä.

Tiiviisti rakennetussa ympäristössä pyöräliikenteen pääreitit korreloivat pää- ja kokoojakatujen kanssa silloin, kun suoria viheryhteyksiä ei ole tarjolla. Tällöin pyöräliikenneverkko saadaan parhaiten vastaamaan pyöräliikenteen kysyntää ja yhteystarpeita. Samalla varmistetaan selkeä orientoitavuus ja kokonaisvaltaisesti laadukas pyöräily-ympäristö (kuva 4).

Perusverkon yhteyksien tulee toimia verkkoa täydentävästi ja taata turvallinen ja miellyttävä perillepääsy vähemmällä palvelutason painotuksella. Tavoitteena on, että perusverkko muodostuu pääosin rauhallisista paikalliskaduista, joilla pyöräilyn ja muun ajoneuvoliikenteen erottelu ei ole tarkoituksenmukaista (kuva 5).

Funktio, käyttö ja rakenteelliset järjestelyt

Pyöräliikenteen yhteyksien suunnittelun ensimmäisessä vaiheessa tulee määritellä kyseessä olevan yhteyden funktio pyörä- ja muulle liikenteelle. Eri käyttäjäryhmille määritellyt käyttötarkoitukset sanelevat väylän perusmuodon, jonka perusteella valitaan tarkoituksenmukaiset liikennejärjestelyt. Lopputulokseen vaikuttaa kolme tekijää:

• pyöräliikenteen intensiteetti
• autoliikenteen nopeus
• autoliikenteen määrä.

Yksittäisillä katuosuuksilla olosuhteet vaihtelevat mm. liikennemääriltään ja katutilaltaan. Tämä heijastuu väistämättä myös pyöräliikenteen järjestelyihin. Tämä ei itsessään ole ongelma, vaan olennaista on varmistaa, että kukin katuosuus täyttää sille asetetut toiminnalliset vaatimukset. Pääpyöräreittien ja muiden pyöräreittien kohdalla on kuitenkin tärkeää huolehtia myös jatkuvuudesta, esim. viitoituksen keinoin.

Pyöräliikennejärjestelyjen jatkuvuus

Erilaisten pyöräliikennejärjestelyjen kirjo on laaja. Toisinaan olosuhteita luodaan erillisellä infrastruktuurilla, toisinaan liikennettä rauhoittaen. Pyöräilijällä on kuitenkin aina paikkansa kadulla, oli se sitten pyörätiellä, pyöräkaistalla, ajoradalla tai sitä ylittävällä pyörätien jatkeella. Erilaisten järjestelyjen synnyttämät saumakohdat vaativat huolellista suunnittelua jatkuvuuden varmistamiseksi. Jatkuvuus kaikkiin tarvittaviin kulkusuuntiin tulee varmistaa kyseisen reitin laatustandardin, liikennesääntöjen ja turvallisuuden edellyttämällä tavalla.

Katuverkon järjestelyjen jatkuvuuden lisäksi katuverkon ulkopuolelta liittyy usein erillisiä pyörätietä katuverkon järjestelyihin. Erillisen pyörätien ja katuverkon pyöräliikennejärjestelyjen välille voi risteysalueella olla vaikeaa muodostaa luonnollista jatkuvuutta. Etenkin jos kadun varrella on yksisuuntaiset järjestelyt, joudutaan arvioimaan pyöräilijän kadun ylitysmahdollisuuksia tarkemmin. Erillinen pyörätie tulisi pyrkiä liittämään katuverkkoon linjaosuudella tai päättyvien katujen kautta.

Pyörä- ja autoliikenteen erotteluperiaatteet

Tarve erotella polkupyörät ja autot juontuu pyöräilyn ja nopeavauhtisen moottoriajoneuvoliikenteen yhteensopimattomuudesta ja siitä johtuvista turvallisuusongelmista. Pyöräilijöiden ja autoilijoiden yhteiselo hankaloituu, kun nopeuserot kasvavat ja mahdollisuudet kommunikointiin heikkenevät. Tilanteen korjaamiseksi on kaksi vaihtoehtoa: erotella pyöräliikenne omalle väylän osalleen tai rauhoittaa autoliikennettä.

Tästä seuraa, että erotellut osoitetaan tavallisesti autoliikenteen pää- ja kokoojakaduille. Tonttikaduilla pyöräliikenteen yhdistäminen muuhun ajoneuvoliikenteeseen on yleensä paras ratkaisu, joka tukee katuluokkien yhdenmukaisuusvaatimusta. Pyöräilyn ja muun ajoneuvoliikenteen osoittaminen samaan tilaan välittää samalla oikeansuuntaista viestiä liikenteellisesti rauhoitettujen katujen luonteesta sekä parantaa jalankulun viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Pyörätie, kaistat tai pyöräkatu voivat olla perusteltuja ratkaisuja hiljaisemmillakin kaduilla, mikäli niillä voidaan parantaa pyöräreitin sujuvuutta ja jatkuvuutta. Tämä pätee tärkeillä pyöräreiteillä, joilla tähdätään korkeaan palvelutasoon. Taulukossa 1 on kuvattu, millaiset järjestelyt ovat suositeltavia pyöräliikenneverkon eri kategorioissa sen mukaan, mikä on moottoriajoneuvoliikenteen määrä ja nopeus.

Pyörä- ja autoliikenteen erotteluperiaatteet

• pyöräliikenne erotellaan (pyörätielle/ -kaistalle) siellä, missä moottoriajoneuvojen nopeutta ja määrää ei voida tai ole toivottavaa hillitä
• Moottoriajoneuvojen nopeutta hillitään rakenteellisesti siellä, missä pyöräliikennettä ei voida tai ei ole toivottavaa erotella
• Taataan mahdollisimman yksinkertaiset ja helposti havainnoitavat olosuhteet risteyksissä, joissa pyöräliikenne ja moottoriajoneuvoliikenne väistämättä kohtaavat

Pyöräliikenteen ja jalankulun erotteluperiaatteet

Pyöräily ja jalankulku ovat tarpeiltaan hyvin erilaisia kulkumuotoja. Pyöräilijät liikkuvat jalankulkijaan verrattuna moninkertaisella nopeudella, mikä tekee kulkumuotojen välisestä neuvottelusta vaikeaa. Kulkutapojen erottelulla voidaan yleensä merkittävästi parantaa jalankulun olosuhteita ja samalla varmistaa pyöräilyn sujuvuus. Johdonmukainen erottelu tekee liikenne- ja jalankulkuympäristöstä selkeän ja miellyttävän niin pyöräilijän kuin jalankulkijankin näkökulmasta (kuva 9). Kulkumuotojen erottelu on välttämätöntä, jotta molemmille käyttäjäryhmille voidaan tehdä tarkoituksenmukaiset rakenteelliset järjestelyt. Erottelulla mahdollistetaan myös selkeät suunnitteluratkaisut, joilla pyöräliikenne ohjataan omalle paikalleen esimerkiksi silloin, kun pyörätieltä on siirryttävä ajoradalle.

Pyöräliikenteen ja jalankulun erotteluperiaatteet

• Pääpyöräreiteillä pyöräliikenne useimmiten erotellaan jalankulusta
• Kadunvarren pyöräteillä pyöräliikenne useimmiten erotellaan jalankulusta
• Yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä soveltuu käytettäväksi muilla kuin pyöräliikenteen pääreiteillä sekä kadunvarsilla silloin, kun väylän rakenne eroaa selkeästi tavanomaisesta jalkakäytävästä

Yksi- ja kaksisuuntaiset järjestelyt

Yksi- ja kaksisuuntaisten pyörätiejärjestelyjen valinta riippuu ympäröivistä olosuhteista. Tiheässä kaupunkimaisessa katuverkossa käytetään enimmäkseen yksisuuntaisia pyöräliikenteen järjestelyjä. Monin paikoin käytettävissä oleva katutila ei riitä toimiviin kaksisuuntaisiin pyörätiejärjestelyihin esimerkiksi risteyksissä. Vastaavan kokoisessa tilassa voidaan luoda jalankululle ja pyöräliikenteelle laadukkaat järjestelyt, mikäli pyöräliikenne voidaan suunnitella yksisuuntaiseksi (kuva 10).

Yksisuuntaiset pyöräliikenteen järjestelyt ovat usein turvallisuuden ja sujuvuuden vuoksi perusteltuja. Etenkin risteysalueilla yksisuuntaisten järjestelyiden edut nousevat esiin. Yksisuuntainen pyöräliikenne kulkee kadulla loogiseen suuntaan, ja pyöräilijän eteneminen on hyvin muiden kulkijoiden havaittavissa. Yksisuuntaiset järjestelyt kestävät hyvin suurtakin pyöräilijämäärää (kuva 11).

Yksisuuntaisissa järjestelyissä lasketaan tyypillisesti pyöräliikenne ajoradan tasoon risteysalueilla. Jalankulkijan on helppo ymmärtää oma paikkansa, kun se on reunakivillä osoitettu. Pyöräliikenne ohittaa risteysalueen muun ajoneuvoliikenteen tapaan ajoradan tasossa, jolloin jalkakäytävällä vallitsee pyöräliikenteestä vapaa ja esteetön ympäristö.

Pyöräilijällä on kuitenkin oltava riittävät mahdollisuudet ylittää yksisuuntaiseen pyöräliikenneverkkoon perustuva katu. Pyöräilijän on päästävä siirtymään pääsuunnan yli kohtuullisella vaivalla edetäkseen oikealla puolella katua. Mikäli näin ei ole, ajetaan yksisuuntaisia pyöräteitä vastavirtaan ja risteyksissä tavoiteltua turvallisuushyötyä ei saavuteta tai se voi jopa heiketä.

Kun suunnitellaan pyöräliikenteen järjestelyjä, kaksisuuntaiset pyörätiet saattavat olla perusteltuja ympäröivän verkon tai vähäisten kadunylitysmahdollisuuksien vuoksi. Kattavat ja laadukkaat kaksisuuntaiset järjestelyt helpottavat pyöräilijän reitinvalintaa, mikäli kaksisuuntaiset järjestelyt ovat kadun kummallakin puolella. Toisaalta kaksisuuntaiset järjestelyt myös kasvattavat onnettomuusriskiä, koska pyöräilijät voivat lähestyä risteystä autoilijan näkökulmasta epäloogisesta suunnasta. Myös jalankulkijoiden on vaikea hahmottaa kahdesta suunnasta lähestyviä pyöräilijöitä mm. risteysalueilla ja pysäkeillä.

Esikaupunkialueilla, missä katuverkon luonne eroaa kantakaupungista, voidaan kaksisuuntaiset pyörätiejärjestelyt helpommin saada toimiviksi. Verkollisen tilankäytön kannalta voi kuitenkin myös yksisuuntainen pyörätie tai -kaista olla perusteltu vaihtoehto esikaupunkialueilla. Yksi- ja kaksisuuntaisten järjestelyjen saumakohtiin tulee aina kiinnittää erityistä huomiota jatkuvuuden sekä selkeyden vuoksi.